Haluammeko oikeasti parantaa turvallisuutta?

Myyrmannin pommi-iskussa ja Keravan puukotuksessa ei ollut selvää kohdetta vihallemme ja korjaaville toimenpiteille, joten jäimme hieman ymmällemme. Jokelan ja Kauhajoen ampumisista kuitenkin saimme eräänlaisen henkisen tyydytyksen, sillä syyllinen löytyi nopeasti ja selvästi: ampuma-ase.

Kohdistamme nopeat ja tarmokkaat rankaisutoimet tähän näennäiseen syylliseen eli kiristämme aselakia ja lupakäytäntöjä. Sitten olemme turvassa. Vai olemmeko? Sisäämme jää jäytämään tietoisuus siitä, että emme oikeasti tee mitään turvallisuuden parantamiseksi, lisäämme vain näennäistä turvallisuuden tunnetta. Olemme edelleen yhtä hauraita. Yksi pahansuopa ihminen voi taas saattaa koko maan polvilleen ja ohjata poliittista päätöksentekoa.

Kummassakin traagisessa koulun ampumatapauksessa uhrit lamaantuivat ja jäivät odottamaan ampujan suorittamaa teloitusta. Ampuja olisi kuitenkin ollut melko avuton vastustamaan, jos useampi ihminen olisi käynyt päälle ja riistänyt häneltä aseen. Tilanne oli uhrien kannalta jo käytännössä toivoton, joten heillä ei olisi ollut mitään menetettävää ja olisi kannattanut edes yrittää puolustautua ja suojella muita lähimmäisiä.

Kun hyökkäys kerran on jo alkanut, uhrien lukumäärää pienentää tehokkaimmin paikalla olevien ihmisten suorittama vastarinta. Siitä on enemmän apua kuin vasta minuuttien päästä saapuvasta poliisista tai aseen tulinopeuden rajallisuudesta.

Vaaran uhatessa ihminen lamaantuu jos hänellä ei ole valmiiksi mietittynä ja harjoiteltuna tilanteeseen sopivaa toimintamallia. Mitä jos tekisimme kouluille turvallisuussuunnitelman, johon sisältyy oppilaiden ja opettajien kouluttaminen tällaisen tilanteen varalle? Mahdollisen väkivaltaiskun alettua he eivät lamaantuisikaan vaan yrittäisivät pysäyttää tappajan ennalta harjoitellun mallin mukaisesti. Tämä lisäisi oikeasti turvallisuutta ja antaisi ihmisille myös tunteen, että he voivat itsekin vaikuttaa kohtaloonsa. Onhan oman ja läheisten koskemattomuuden turvaaminen yksi ihmisen perusvaistoista ja oikeuksista.

Tällaiset iskut kouluihin ovat Suomessa niin harvinaisia, että oppilaita ja opettajia ei tarvitse sen vuoksi aseistaa. Puolustautua voi myös ilman välineitä, varsinkin kun puolustautujia on enemmän kuin hyökkääjiä.

Kouluissa tehdyt suojautumisvalmistelut voisivat mahdollisesti ehkäistä jo iskun yrityksetkin. Näyttävillä veriteoilla itselleen mainetta ja vallan tunnetta hakevat tappajat eivät voisi enää olla varmoja että saavat viedä tekonsa loppuun. He pelkäisivät joutuvansa riisutuksi aseista ja noloon tilanteeseen.

Jos Suomesta ei löydy osaamista tällaisen suojelusuunnitelman ja koulutuksen antamiseen, voisi esim. Israelista pyytää asiantuntija-apua. Siellä on saatu kouluihin suunnatut terrori-iskut vähenemään sillä että koulut osaavat puolustautua.

Jos taas emme valmista henkilökuntaa ja opettajia ollenkaan tällaisiin tilanteisiin, tarkoittaa se että emme oikeasti pidä hyökkäystä niin todennäköisenä, että panostaminen kannattaisi. Valmistautumattomuudella todistamme, että koemme Suomen turvalliseksi.

Olisiko meidän aika luopua avuttoman uhrin asenteesta ja ottaa vastuu itsestämme ja läheisistämme?